Ehkä-tuotannon yleisötyöntekijä-kirjoittaja Heidi Horila on syksyn 2024 aikana seurannut Pauli Patisen ja Camilla Rantasen uuden teoksen Low Resolution Reflections valmistumista Nykytaidetila Kutomon residenssissä. Marraskuussa Horila haastatteli esityksen työryhmää ja kirjoitti keskustelun pohjalta jutun. Ehkä-tuotannon osatuottama teos kantaesitetään Nykytaidetila Kutomolla osana XS-festivaalin ohjelmaa lauantaina 30.11.2024.
Low Resolution Reflections tarjoaa fiktiivisiä minuuksia
Nykytaidetila Kutomon ykkösstudiossa säädetään läppäreiden ja seinälle heijastettavan kuvan kanssa. Ensi keväänä dramaturgiksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuvan Pauli Patisen ja käsikirjoittaja ja dramaturgi Camilla Rantasen teoksen Low Resolution Reflectionsin residenssijakso Kutomolla on juuri pari päivää aiemmin käynnistynyt.
Alun perin teoksen alkujyvät kylvettiin pari vuotta sitten Saksassa, jossa Patinen asui tuolloin. Hän kertoo harjoittaneensa menetelmällistä kirjoittamista, jonka puitteissa hän kirjoitti samaa tekstiä uusiksi joka päivä.
-Siitä syntyi jotain 60-90 tekstiä. Vuonna 2023 olin Tehdas Teatterin Jokistudiossa residenssissä, ja siellä teos nytkähti eteenpäin. Pyysin Camillan mukaan, ja nyt kantaesitämme teoksen täällä XS-festivaalilla.
Työryhmässä mukana ovat myös videoista ja tilasuunnittelusta vastaava Ville Tolvanen sekä äänisuunnittelija Pauli Kotilainen.
Patista on kiinnostanut taiteilijan omakuva, tuo klassisista klassisin kuvataiteen arkkityyppi. Vaikka Patinen kertoo ennen kaikkea olevansa dramaturgi ja ohjaaja, ei niinkään esiintyjä, veti jokin häntä juuri nyt toteuttamaan tämän teoksen, asettamaan itsensä näyttämölle.
-Taiteilijaomakuvaan liittyvä itsensä esille asettamisen halu, esiintyjyys ja katsotuksi tuleminen eivät ole itselleni millään tavalla yksinkertaisia asioita. Tunnistan tässä kuitenkin sellaista hankausta, jota täytyi jotenkin päästä käsittelemään nyt.
Patinen ja Rantanen ovat sitä sukupolvea, joka on kasvanut webkameroiden ja online-alustojen kanssa. Patisen mukaan kaksi asiaa, jotka ovat järjestäneet hänen ruumistaan, ovat nimenomaan webkamerat ja näyttämöt.
Rantasta kiehtoo niin ikään kyber- ja liha-avaruuden, jossa ruumiinemme olemme, rinnastaminen. Teoksessa on tavoitteena kyseenalaistaa juuri näiden kahden maailman välisiä kuviteltuja, keinotekoisiakin rajoja.
-Livevideochattien maailmassa tulee näkyväksi se, miten käsityksen itsestä voi luoda aina uudestaan. Ei tavallaan ole mitään rajoitteita. Tämän saman potentiaalin näen myös tässä niin sanotussa liha avaruudessa.
Low Resolution Reflectionsissa Patinen ja Rantanen istuvat lattialla läppärinäyttöjen edessä, joista sama liikkuva kuva heistä heijastetaan seinälle. He muodostavat ja varioivat muutamaa istuvaa asentoa, joista on nähtävissä juonteita maalaustaiteen klassikoista. Etenkin barokkimaalari Caravaggion tunnettu Narkissos-maalaus 1500-luvun lopulta tulee mieleen.
Antiikin Rooman runoilija Ovidiuksen tunnettu Narkissos-myytti löytyy Ovidiuksen Muodonmuutoksia-runoteoksesta, myyttikokoelmasta, joka on vaikuttanut laajalti länsimaisen taiteen ja kirjallisuushistorian muotoutumiseen. Yhteys tarinaan, jossa omaan kauneuteensa rakastuva Narkissos kuihtuu oman kuvansa äärellä, on Patisen mukaan ilmeinen, joskaan ei teoksen lähtökohta.
Patisen mielestä Narkissos-myytistä konventionaalisesti luettava moralistinen opetus itserakkauden ja itsekeskeisyyden tuhoavuudesta on latteaa ja tylsää.
-Olen sen sijaan ollut äärimmäisen kiinnostunut siitä myytistä johdetusta kuvasta, eli siitä itse itseään katsovasta figuurista ja sen toistumisesta sekä taiteen historioissa että online-tiloissa.
Teoksen fokus on siis toisteisuudessa ja sarjallisuudessa, eli siinä, miten taiteilijaomakuviakin on perinteisesti tuotettu. Kyse ei ole niinkään dokumentoimisesta, vaan rajaamisesta ja paljastamisesta, erilaisista poseerauksista kameralle. Tässä vaiheessa prosessia esimerkiksi näytölle välittyvässä videossa ovat Patisen ja Rantasen päät rajautuneet kuvasta pois.
Patinen ei innostu taiteen omalakisuudesta tai alkuperäisyyden ajatuksesta, vaan pohdinnassa on ennen kaikkea identiteetin väljyys, kaiken mahdollistuminen. Teoksessa ihmiset lattialla välillä pysähtyvät, mutta videoprojisoinnin hahmot jatkavat omaa elämäänsä.
-Me tuotetaan tässä tavallaan koko ajan identiteettejämme uusiksi, niitä ei lukita. Asennoissamme on myös tiettyä ehdottelevuutta, Patinen ja Rantanen toteavat.
Teoksesta ei voi tekijöidensä mukaan löytää mitään alkuperäistä tai aitoa minää. Sarjallisuus aiheuttaa sen, että projisoinnit ja näyttämöllä olevat ihmiset alkavat myös vaikuttaa toisiinsa.
-Tarjolla on päällekkäisiä, samanaikaisia ja ristiriitaisiakin minuuksia, jotka ovat kaikki yhtä fiktiivisiä. Tämä on oikeastaan taiteilijan omakuvaväärennös, Patinen heittää.
HEIDI HORILA
20.11.2024
Työskentelyprosessissa on ollut myös mukana Ehkä-tuotannon kotidramaturgi Even Minn.
Kuva: Vili Pääkkö