Heidi Horila on toimittaja ja kriitikko, joka on vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut esitystaiteesta ja tanssista moniin kotimaisiin julkaisuihin ja kulttuurilehtiin. Vuoden 2024 alusta Horila on kirjoittanut esitystekstejä Ehkä-tuotannolle. Alla oleva teksti on Horilan reportaasi Ehkän 17. XS – Uuden tanssin ja esitystaiteen festivaalista, jota vietettiin marras-joulukuun vaihteessa 27.11.–4.12.2025 Nykytaidetila Kutomolla, Hertta Kiiskin studiossa sekä Titanik-galleriassa.
Lisäksi Horila kirjoitti kaksi tekstiä festivaalilla kantaesitetystä Kaisa Niemisen wilting before blooming, sorry I’m late -teoksesta. Ennakkoteksti Kaisa Niemisen soolo on kutsu sekä tanssijan ja katsojan sisäisiin maailmoihin ja pohdiskeleva esitysanalyysi Kasvojen tanssilla ja vivahteiden spektrillä vallasta ja nautinnosta ovat luettavissa nettisivuillamme!
Queerin potentiaalia ja tanssin haamuja XS-festivaalilla
Ehkä-tuotannon 17. XS-festivaali käynnistyi marraskuun loppupuolella Kaisa Niemisen ja työryhmän wilting before blooming, sorry I’m late -soololla. Kirjoitin teoksesta oman jälkitekstin heti esityksen nähtyäni. Se löytyy Ehkän sivuilta. Nyt joitain viikkoja esityksen jälkeen Niemisen monia väreitä säteilevä ilmaisu palaa edelleen hetkittäin mieleeni. Teoskokemus oli voimakas ja herättää ja aktivoi viiveelläkin jonkinlaisia syviä kehotuntumia. Teoksen voi muuten kokea myös Helsingissä ensi kevään puolella.
Samana festivaalin avajaisiltana avautui myös Hertta Kiiskin ja Adele Hyryn yhteisnäyttely Liisteri XXXXXL Kutomolla Kiiskin studiossa. Pimeää tihkua uuttavana marraskuun iltana oli juhlavaa, kun Kutomon rakennuksen eri puolilla sykkivät taiteen eri muodot, ja ensi- iltatunnelmaan saattoi hulahtaa sekä tanssin että valokuvan parissa.
Kiiskin ja Hyryn isot valokuvatulosteet täyttivät studion seinät lähes kauttaaltaan. Isosta koostaan huolimatta avajaisten iloisessa ihmispaljoudessa oli hieman hankala saada otetta teoksista. Kuikin ihmisten välissä ja koitin zoomailla katsetta kuviin siellä täällä. Teoksissa hallitsevina elementteinä olivat kuitenkin kasvot, selkeät värit, yksittäiset objektit. Ne tavoittivat väkijoukon keskeltäkin. Näennäisestä kirkkaudestaan huolimatta teokset johdattelivat kuin arkitodellisuutta tai ensihuomiota rikkovan pariin. Samalla niissä oli voimakas ruumiillisuuden tuntu. Kiiskin töissä esimerkiksi kirkas, toistuva punainen väri ruusun (Andra våningen – avajaisruusu), melonin halkeaman (Meloni Costcossa) tai leivän päälle levinneen hillokasan (vai ketsupin?) muodossa (Canyon Coffee) kanavoi jonkin totutun murentavia säröjä, feminiinistä elimellistä tunkeutumista. Vastapäisellä seinällä Hyryn lumen peittämä punainen nojatuoli (Tuoli Iso-Roballa) jatkoi hehkuvan kuuman ja hyisen kylmän kohtaamisella. Silmä bongaili teosten välillä sisarsävyjä tilan molemmin puolin. Kiiskin teoksia raamittivat niiden reunamille asetellut läpikuultavan vihreät ja pyöreät, vähän vihreitä kuulia muistuttavat lasiset magneettipallot, Hyryn Carwash with dad teoksen vierustalla puolestaan jonossa eri pastellinsävyiset, pyöreät karkit. Nämä olivat kuin herkullisia johtolankoja, muurahaisten polkuja, jotka vangitsivat katseen teosten lomaan.
Kutsu utopiaan
Seuraavana iltana astelin Titanik-galleriaan taiteilijapari Aslanin & Chrisin eli ONCE WE WERE ISLANDS -kollektiivin Safehouse-teokseen. Saan alussa kirjekuoren, jossa kerrotaan ohjeet. Aslan tai Chris eivät puhu, mutta minä saan puhua heille halutessani. Minut ohjataan istumaan pöydän ääreen, jossa toinen heistä odottaa. Laitan luurit päähäni, kuten hänkin, istun tuolille ja katseemme kohtaavat. Ääneen luettu kertomus alkaa kuulua kuulokkeista. Teokseen ilmoittautuessa sai valita kielistä suomen tai englannin, valitsin suomen. Kertojanääni kertoo, että ollaan Turun kulttuurikaupunkivuodessa vuonna 2063, jolloin kaupungin alueelta on löytynyt erilaisia merkkejä Safehouse-nimisestä liikkeestä. Edessäni istuva arkistohenkilö/opas esittelee tarkoin säilöttyjä esineitä minulle huolellisesti ja varovaisesti niitä käsitellen, ensin valkoiset käsineet käsiinsä vetäen. Puseronsa rinnuksessa hänellä on Turku 2063 -rintamerkki. Riemastuttavaa! Löydettyjen esineiden joukossa on ajan saatossa kulunut, vähän repaleinen ja likaantunut zine-lehtinen, jossa käytetyn kielen symboleja ei pystytä tunnistamaan tai jonka merkinnöistä ei voi olla varmuutta, mutta ne viittaisivat kertojan mukaan jonkinlaiseen täällä päin aikoinaan toimineeseen utooppiseen yhteisöön.
Tämän osuuden jälkeen minua ohjeistetaan siirtymään toiseen huoneeseen, jossa seinälle heijastuu tekstiä. Toinen kollektiivin jäsenistä toimii täällä museo-oppaana, istuen rauhallisesti seinän vierustalla. Englanniksi ja suomeksi seinälle ilmestyvä teksti pyytää minua punnitsemaan ja miettimään, voisinko kuvitella liittyväni tähän lehtisessä esiteltyyn queer-utooppiseen yhteisöön. Tämä tarkoittaisi sitä, että joutuisin luopumaan ihan kaikesta nykyisessä elämässäni, kodistani, tavaroistani, perheestäni, ystävistäni, jopa nimestäni. Mutta ei huolta, yhteisö antaisi minulle uuden nimen.
Tekstin ja esityksen loppuessa minulle ojennetaan lahjaksi sama zine, jota esiteltiin esityksen alussa. Tämä lehtinen onkin uusi, ehjä, vastapainettu. Teos siis kulkee ja kuljettaa historiallisen ja arkistollisen alkupisteensä ja katseensa kautta vähitellen nykyhetkeen, kuin pyytäen lopulta liittymään kansalaisaktivistiseen liikkeeseen, jonka olemassaoloa on spekuloitu koko teoksen ajan.
Olen suuri yksi yhdelle -, tai tässä tapauksessa kaksi yhdelle -esitysten ystävä. Ne saavat tuntemaan oloni erityiseksi, kun esitys tapahtuu hetkessä ihan vain minulle. Ne mahdollistavat omanlaisensa kohtaamisen ja intimiteetin, johon pitää olla valmis sitoutumaan eri tavalla, kuin niin sanottuun perinteiseen esitykseen, johon osallistutaan yhdessä muun yleisön kanssa.
Alkuun puhumattomuus tilanteessa tuntui oudolta. Luonnollisesti astuessani galleriaan tervehdin sisällä minua odottavaa ihmistä. Kun kirjekuoren sisällä olevalla viestillä ohjattiin hiljaisuuteen, sai se minut hetkeksi kiusaantumaan. Tilanne korjaantui, kun pääsin istumaan pöydän ääreen ja syventymään teoksen maailmaan.
Safehousen puhumattomuus toi mieleeni myös The Leftovers -sarjan, jossa kulttimaisessa yhteisössä luovuttiin ääneen puhumisesta kokonaan. Onhan ääniä vaiennettu kreikkalaisessa mytologiassa ja Raamatussakin kieliä leikkaamalla. Näin ikään kuin yksilön kaikki ne piirteet ja ominaisuudet, jotka tekevät ihmisestä juuri hänet, häivytetään. Miten siis queer-yhteisöön liittyminen tai kuuluminen olisi parempi alku jollekin, mietin, samoilla itsestä luopumisen ehdoilla. Eikö ihmisellä olekin aina hyvät aikeet apokalypsin jälkeen uutta maailmanjärjestystä aloitettaessa, mutta lopulta perimmäiset ihmisyyden ongelmat ja ihanneyhteiskunnankin ristiriidat tuhoavat nämä hyvän ideaalit. Meneekö yhteisön hyvä aina yksilön edelle?
Toisaalta Safehousen eetos toimii metaforana sille, mitä vaateita queer-ihmisiin on kohdistunut ja kohdistuu edelleen; jotta voi tulla hyväksytyksi (valta)yhteisöön, täytyy istua muottiin, normiin, ja samalla häivyttää itsestään jotain, itsensä ilmaisua eri tavoin. Toisaalta Safehousen, turvatalon esityksessä kyseessä on lopulta utopia, kuvitelma, ihannekuva, toive jostain paremmasta, vaihtoehto nykyiselle. Voimme silti tavoitella ihmiskuntana yksilötasolta lähtien parempaa itsemme ja muiden kohtelua.
Tanssia menneiden kanssa
Festivaalin toisella viikolla nähtiin vielä Liisa Pentin +Co:n ELSIAG (every love story is a ghost), joka sai ensi-iltansa lokakuussa Kulttuurikeskus Stoassa. Ehkä-tuotannon taiteellinen johtaja Anna Torkkel iloitsi esityksen jälkeisessä kiitospuheessaan, että festivaalille saatiin vieraaksi niin tuoreesti kantaesitetty teos.
Pitkän linjan tekijä ja Ehkälläkin monesti vieraillut Pentti aloittaa teoksensa kertomalla, että hänen monia teoksiaan nähnyt lähisukulaisensa totesi, että hänen teoksensa alkavat aina niin, että joku makaa lattialla. Niin Pentti tekee nytkin. Hän asettuu makaamaan selälleen. Hänen kulmikkaissa asennoissa olevista raajoistaan tulee mieleen hyönteinen, joka selältään rimpuilun sijaan tutkailee ympäristöään uteliaasti, verkkaisesti.
Tanssi tapahtuu sekä hiljaisuudessa että musiikillisten katkelmien ja kokonaisten kappaleiden kera, Purcellia, Gillespietä, Cole Porteria. Mukana ovat äänisuunnittelija Jouni Tauriainen ja valosuunnittelija Ina Niemelä. Pentti tanssii menneisyyden hetkellisyyksien ja hetkien kanssa, vahvat kädet kahmivat ikään kuin tanssittuja muistoja tai hahmoja vuosien varrelta. Jos jokainen rakkaustarina on haamu, niin voi olla tanssikin. Ja rakkaustarinahan tanssikin on. Pentti jaksottaa esitystä puheosuuksilla, jotka ovat todella hauskoja. Tupakanpolttoon liittyy muistoja miehestä, nostalgiaa, nostalgista hekumaa. Nostalgia muodostuu sanoista nóstos ja álgos, kotiinpaluu tuskaan, selittää Pentti. Ei, en halua palata tuskaan, huutaa hän.
Teos on kuin keveä välitilinteko tanssijan urasta ja sen kytköksistä menneisiin, vailla tärkeilyä tai paatosta. Pentti poimii Steve Paxtonin ja Myriam Vam Imschootin On Improvisation -keskustelusta virkkeen ”how do I dance”, kysyen tätä itseltään ja antautuu Diana Rossin Do You Know Where You’re Going To -kappaleelle. Pentillä on hurmaava kyky olla ottamatta itseään turhan vakavasti, ilman että tämä tekee teoksesta tai tanssista merkityksetöntä tai suhteesta tanssiin välinpitämätöntä.
HEIDI HORILA
16.12.2025
Kuvat: Elli Syrjänen (XS-festivaali, Nykytaidetila Kutomo, 2025)