Ehkä-tuotannon yleisötyöntekijä-kirjoittaja Heidi Horila seurasi syys-lokakuussa Anna Torkkelin ja työryhmän uuden teoksen Bliss valmistumista. Heidi Horila on toimittaja ja kriitikko, joka on vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut esitystaiteesta ja tanssista moniin kotimaisiin julkaisuihin sekä kulttuurilehtiin. Ehkä-tuotannolle Horila on kirjoittanut esitystekstejä vuodesta 2024 alkaen.
Ehkä-tuotannon osatuottama Bliss kantaesitettiin Kiasma-teatterissa, Nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingissä keskiviikkona 29.10.2025. Alla oleva teksti on kirjoitettu teoksen ensi-illan jälkeen. Syyskuun lopussa Horilan tekemän työryhmän haastattelun pohjalta kirjoitetun ensimmäisen jutun voi lukea täältä!
Blissin työryhmään kuuluvat Anna Torkkel, Mira Kautto, Tuija Lappalainen, Kristian Palmu, Marika Peura, Johanna Porola ja Piia Rinne.
Elämän kirjon kirkkautta ja hämäryyttä
Kuinka usein muistan olla iloinen ja kiitollinen ihan jokapäiväisestä elämästä. Tätä mietin katsoessani koreografi Anna Torkkelin ja työryhmän Bliss-teosta Kiasma-teatterissa. Nykytaidetila Kutomolta teoksen harjoitusvaiheista on edetty viimeisteltyyn lopputulokseen, jossa suunnittelijoiden, Kristian Palmun, Johanna Porolan ja Piia Rinteen työstä oli aiemmin vain aavistus, harjoituksia seuratessani. Kutomon intiimistä tunnelmasta Kiasma-teatteriin siirtynyt teos saa seurakseen korkean ja syvälle laskeutuvan tilan tummanpunaiset seinät, katsomoon astellaan portaita päällystävää vihreää, himmeästi kimaltelevaa ruohomattoa pitkin.
Mira Kautto, Tuija Lappalainen ja Marika Peura tanssivat läpi elämän kierron. He aloittavat yhdessä, erkaantuvat soolohetkiin, palaavat duettoina, kolmikkona. Hakeutuvat myös pehmeästi pieneen rinkiin nojaten toisiinsa. Johanna Porolan elektronisessa ja livesoittimista samplatussa musiikissa on vilkkaita arpeggioita, rytmikästä juurevaa biittiä, korvia vihlovan korkeita huilumaisia ääniä, herätyskellon kaltaista piippaustakin, jotka lomittuvat välillä luonnon äänien kaltaisiin. Kristian Palmun isoeleisessä valosuunnittelussa värit sekoittuvat savuverhoihin ja toisin päin. Valkoiselle taustakankaalle ja lattiaan heijastuu pyöreitä muotoja, kylmiä ja kirkkaita, etääntyviä, lämpimämpiä hämärässä ja pimeässä kyteviä ja kehkeytyviä. Piia Rinteen pukusuunnittelussa vilahtelee sävyjä kuin elämässä ikään.
Anna Torkkelin tummasävyinen soolo Ray of light (2023) toteutettiin samojen suunnittelijoiden kanssa. Estetiikassa on selkeyttä, voimakkuutta, kontrastia. Elämän kehämäisyys korostuu valosuunnittelussa ja tanssijoiden liike kiertää kehän reunoja, ennen kuin pyöreys imaisee heidät sisäänsä. Tuntuu, kuin teos olisi tasapainossa yhtäältä elämän loputtoman kierron ja toisaalta sen katoavaisuuden ja ohimenevyyden kanssa.
Kauton, Lappalaisen ja Peuran liikkeen heleys ja sitkoisa, vapaa irtonaisuus tuovat mieleeni Saara Turusen romaanit. Alkuun keveältä ja pintaa hipovalta tuntuva materiaali kätkee sisäänsä jotakin painavampaa, samalla kimmoisaa ja elämän lovissa kypsyvää ja muhivaa. Muutokset tanssijoissa tapahtuvat äkkiarvaamatta, kuten Marika Peuran soolossa, jossa viipyilevä liike ottaa hetkessä musiikin muuttuessa muriseviksi iskuiksi aivan toisenlaisen, aksentoidun muodon. Toisaalta muodonmuutos tapahtuu myös tanssijoiden yhteen tulemisessa ja Piia Rinteen pukusuunnittelun kautta. He pukevat ja ottavat yltään erilaisia elementtejä. Näissä eleissä on painosta vapautumista, mutta myös punotussa tai pehmeän köysimäisessä verkossa tai haarniskassa sinnittelyä, ehkä lopulta sen omaksi ottamista. Tuija Lappalaisen päälleen pukema musta, ylisuuri paita on hämärässä tanssijansa yllä kuin kysymyksiä väistelevä, liukas vieras, jonka aikeista ei ole selvyyttä. Tulkoon mitä tulee, tämäkin kuuluu elämään.
Kolmiossa, kolminaisuudessa on rutkasti symboliikkaa. Tasasivuisen kolmion yhtä pitkät sivut tukevat ja tasapainottavat toisiaan, katsovat maailmaa ja toisiaan omilta paikoiltaan, kiinnittyen aina lopulta yhteen. Kolminaisuudella on merkityksensä uskonnossa ja taiteessa, tulkintoja voi tehdä elämän, kuoleman ja jälleensyntymän vaiheiden kautta. Blississä kaikki tämä tulee tanssiksi.
Olen nähnyt Torkkelin ryhmäteoksia (Present, 2017, Grâce, 2020) aiemmin Kutomolla, Titanik-galleriassa ja Wäinö Aaltosen museossa. Musiikille antautumisen ja siihen tanssimisen praktiikassa on jotain hetkellisyyteen tarttuvaa että ajatonta ulottuvuutta. Piia Rinteen suunnittelemista asuista roikkuvista säikeistä juontuu yhteyksiä olemassaolon repaleisuuteen ja keskeneräisyyteen. Materiaalien pehmeys, silkkisyys, matta, ja toisaalta tavanomaisuus rakentavat rinnakkain sekä elon kirkkaampia hetkiä että arkea.
Johanna Porolan laulua on usein kuultu osana Torkkelin teosten äänimaisemaa. Nyt mikrofoniin tarttuvat Lappalainen ja Peura Mira Kauton tanssiessa valossa keskellä. Yhdellä sävelellä toistetut sanat, jotka ovat peräisin Milka Luhtaniemen Kirnu-esikoisrunoteoksesta (
Bliss, autuus tai hurmos on käsin kosketeltavaa elämän häikäisevissä hetkissä, jolloin auringon kuulaus miltei ylivalottaa kaiken. Se voi pakahduttaa. Syvimpänä autuus kuitenkin tuntuu, kun sen löytää sekä valon että varjon kontrastista, tummemman vaiheen, tienmutkan jälkeen. Siihen sekoittuu mennyttä, tätä hetkeä ja tulevaa, kaikkea koettua ja vielä kokematonta. Se tuntuu kuin olisi osana jotain ääretöntä.
HEIDI HORILA
4.11.2025
Kiasma-teatterissa 29.10.2025 kantaesitetty Bliss on osa Nykytaiteen museo Kiasman Kivi, paperi, sakset -kokoelmanäyttelyn esitysohjelmistoa.
Kuva: Eva-Liisa Orupõld