Ehkä-tuotannon yleisötyöntekijä-kirjoittaja Heidi Horila on seurannut alkuvuodesta 2026 tanssitaiteilija Sointu Sarasteen sooloteoksen Us who glow in the dark valmistumista Nykytaidetila Kutomon residenssissä ja kirjoittanut teoksen pohjalta kaksi tekstiä. Uusin pohdiskeleva esitysanalyysi on nyt luettavissa alla!
Helmikuussa kirjoitettu työryhmän haastatteluun pohjaava teksti Keijun olemuksesta on moneksi, on myös luettavissa nettisivuillamme.
Ennakkoteksti on luettavissa suomeksi ja lyhyesti englanniksi, jälkiteksti vain suomeksi.
Us who glow in the dark kantatesitettiin Nykytaidetila Kutomolla 13.3.2026. Teos kuratoitiin Ehkä-tuotannon ohjelmistoon vuoden 2025 avoimen haun Nuori tekijä -kategoriassa, jonka tavoitteena on avata nuorille taiteentekijöille väylä ammattikenttään tutustumiseen.
Teoksen työryhmään kuuluvat konseptin luoja, koreografi ja esiintyjä Sointu Saraste, pukusuunnittelija Meri Craig, valo- ja tilasuunnittelija Aju Jurvanen, äänisuunnittelija Sarah Kivi, esitystekniikan ajaja Paavo Ojapelto, mentori Karolina Ginman, tuotannollinen tuki Tommi Kokkonen sekä Ehkän kotidramaturgi Even Minn.
Briefly in English below!
Hirviön ja sulokkuuden kohtaamispisteessä
Sointu Sarasteen ja työryhmän Us who glow in the dark alkaa Nykytaidetila Kutomolla pyynnöllä, että levittäisimme paljetteja lattialla makaavan Sarasteen päälle. Hän on pukeutunut pukusuunnittelija Meri Craigin suunnittelemiin leikkisiin polvihousuihin ja tummanpuhuvaan yläosaan.
Teemme työtä käskettyä. Seremoniamaisessa tilanteessa, paljetteja ripotellessamme tulee ihan kuin ruumiinvalvojaiset mieleen. Mutta yleisön asettautuessa istumaan, Sarasteen hahmo herää. Hän sylkäisee paljetteja, kuin keijupölyä, suustaan ja katselee meitä kujeilevasti, viekkautta ja ilkikurisuutta silmissään. Hector Berliozin Fantastisen sinfonian Tanssiaiset-osan soidessa Sarasteen keijumainen hahmo tanssii hyödyntäen Kutomon tilaa ympyrämäisesti kulkevassa, kiertävässä liikkeessä. Baletin tuttu liikelaatu on läsnä, mutta Saraste miksaa siihen muutakin. Valo- ja tilasuunnittelija Aju Jurvasen vihersävyiset, sivulta suunnatut valot tekevät kunniaa juuri klassiselle balettivalaistuksen perinteelle. Samalla vihreässä kajossa on jotain outoa, vähän kuvottavaa. Onko keijupöly sittenkin myrkyllistä meille ihmisille, mietin.
Ehkä-tuotannon Nuoren tekijän kategoriaan valitun Sarasteen teoksessa on kyse metamorfoosista, keijumaiseksi olennoksi muuntautumisesta. Sarasteen tanssissa välähtelee konfliktia, kysymyksiä, jonkin väkevää purkautumista. Keijuksi tuleminen saa alun elämää syleilevän tanssin ohella tummempia sävyjä. Vaikka nykymielikuva keijuista ja henkiolennoista enimmäkseen populaarikulttuurin ansiosta on söpö, seksikäs ja ihmiselle harmiton, Sarasteen tekeytyvä hahmo on kompleksinen ja monitahoinen. Kansanperinteessä ja keijumytologiassa henkiolennot ovat tietynlaisissa välitiloissa, kuoleman ja elämän hankauksessa. Arvaamattomuuden tuntu on teoksessa läsnä. Keijuksi tuleminen luotaa pimeitä alueita ja paikkoja muuntautumisprosessissaan. Samalla siinä on myös hohdetta ja valoa. Fantastinen ja realismi, pimeä ja valkea, groteski ja autereinen kohtaavat.
Taskulampun valo liikkuu takaseinän verhoissa nopeasti kuin pieni keijunlento, vain hohde muuten pimeässä tilassa erottuu. Voin melkein nähdä sädehtivän keijun pian liihottavan luoksemme. Mutta lamppu lentääkin lattialle ja jää siihen kierimään. Tilassa kuuluu vain Sarasteen hahmon voimakasta hengitystä. Se tapahtuu yleisön sivuilla ja selkiemme takana. Lopulta Saraste tarttuu taskulamppuun osoittaen sillä kasvojaan. Kasvot vääntyvät irvistyksiin, keiju paljastaa hampaansa kuin uhkaava peto. Olento tulee voimakkaine ilmeineen välillä aika lähellekin. Väliin lamppu toimii myös valosapelina, kamppailun välineenä.
Lamppu ojennetaan katsomoon, josta yksi yleisön jäsen jatkaa valon suuntaamista Sarasteeseen. Sain itse toimia valon suuntaajana teoksen läpimenossa. Silloin valonlähde ojennettiin käteeni vähän kuin vaivihkaa, Sarasteen pitäessä katsettaan alhaalla. Pohdin kovasti omaa rooliani valosuunnitteluun osallistumisessa. Toisaalta se oli kuin mahdollisuus lähteä taiteilijan kutsumaan leikkiin. Toisaalta olin heti tietoinen tilanteen luomasta vallasta ja vastuusta, omasta katseestani, miten sitä suuntaan. Koin, että valon suuntaaminen Sarasteen kasvoille olisi jollakin tavalla yksityisen rajan rikkovaa, väkivaltaista. Samalla koin vahvaa tunnetta siitä, että haluan tukea teoksen dramaturgiaa, onnistua siinä. Voinko onnistua?
Puhuimme tästä myös viimesunnuntaisen esityksen jälkeen järjestetyssä yleisökeskustelussa Nykytaidetila Kutomolla Ehkä-tuotannon kotidramaturgin Even Minnin ja työryhmän kanssa. Jokaisessa teoksen koe-esityksessä, kenraalissa ja esityksessä taskulamppua pitänyt yleisön jäsen on tehnyt sillä erilaisia ja omanlaisiaan ratkaisuja. Joku on seurannut nimenomaan Sarasteen kasvoja, toinen suunnannut lampun kokonaan pois näyttämöltä. Yleisökontaktin muodostamiseen liittyy aina riskejä ja yllätyksen mahdollisuus, ja se tuo koko esitystilanteen valtaposition esiin. Yhden ihmisen valinnat vaikuttavat koko esitystilanteeseen, niin muun yleisön kuin tekijöidenkin kokemukseen. Työryhmä kertoi tämän valosuunnittelun ratkaisun tulleen mukaan jo aika varhaisessa vaiheessa prosessia, he halusivat nimenomaan kokeilla tällaista riskinottoa.
Us who glow in the darkin äänisuunnittelu tukee teoksen valon ja varjon kohtaamisia luoden kohtauksiin myös omaa mysteeriään. Juhlavan ja riemukkaan Berliozin Fantastisen sinfonian, joka asettaa teoksen alku-uomiinsa, jälkeen kuullaan äänisuunnittelija Sarah Kiven erilaisia kumisevia tai humisevia matalia biittejä ja niiden päällä keveitä ritinöitä. Kenties jostain keijujen arkipäiväisistä askareista tai loitsuista, mietin. Ranskalaisen Berliozin romantiikan aikakauden rajoja rikkova sinfonia kuvaa muuten säveltäjän omaa pakkomielteistä elämää, ja sen viimeisessä osassa ollaan säveltäjän hautajaisissa ja unimaailman noitakokouksessa, jossa paikalla on erilaisia hirviöitä.
Pidän siitä, että teokseen on jätetty tilaa sekä valo- että äänisuunnittelun osalta. Välillä luotetaan pelkkään pimeään ja hengitykseen, ja maltetaan antaa teoksen rytmin löytää itsensä.
Lopulta muodonmuutoksessa tekeytyvä olento saa siipensä. Saraste luo kumman muotoisia hahmoja tai muotoja kyyryssä asennossa roikottamalla päätään ja hiuksiaan pimeässä nurkassa. Hirviö käväisee tai ilmaantuu pimeässä, mutta se on paikalla myös valossa. Sarasteen käyttämä termi tyttöaggressio on läsnä läpi teoksen. Se on synonyymi keijuksi tulemiselle: siitä voi saada voimaa, se luo toimijuutta, rajoja ja tilaa. Se käskee katsomaan, tässä olen. Keijun identiteetin löytäminen ei ole päätös tai päättyminen, vaan uusi alku, jatkuva kehkeytyvä tila. Raivo, turhautuminen ja ilo kaikesta eletystä voi ottaa monia muotoja. Vapauttavinta ja puhdistavinta se on, kun Nykytaidetila Kutomon tilassa kuuluu vain täydestä sydämestä purkautuva Sarasteen huuto.
HEIDI HORILA
19.3.2026
Kuva: Satu Kemppainen