Heidi Horila on toimittaja ja kriitikko, joka on vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut esitystaiteesta ja tanssista moniin kotimaisiin julkaisuihin ja kulttuurilehtiin. Vuoden 2024 alusta Horila on kirjoittanut esitystekstejä Ehkä-tuotannolle sekä tehnyt yleisötyötä muunmuassa fasilitoimalla yleisökeskusteluita. Ehkän yleisötyöntekijä-kirjoittajana toimiva Horila on kevättalven 2025 aikana seurannut Spring Roll festivaalilla kantaesitetyn, Ehkä-tuotannon osatuottaman Nelia Naumasen ja Nellie Björklundin The Heart Vol. 2 teoksen valmistumista, josta hän kirjoitti ennakkojutun ja näkökulmatekstin. Lisäksi Horila osallistui festivaalin muihin tapahtumiin kirjoittajanpestinsä näkökulmasta. Alla oleva teksti on Horilan reportaasi Ehkän Spring Roll festivaalista, jota vietettiin Nykytaidetila Kutomolla toukokuun alussa 2025.
Lue Horilan kirjoittamat The Heart Vol. 2 teostekstit:
The Heart Vol. 2
Sydänpaketin kerroksia
Nelia Naumasen ja Nellie Björklundin teos kuratoitiin Ehkä-tuotannon ohjelmistoon vuoden 2024 avoimen haun Nuori tekijä-kategoriassa. Uuden tuotantokategorian myötä Ehkä pyrkii avaamaan nuorille taiteentekijöille väylän ammattikenttään tutustumiseen. Lisäksi Ehkä-tuotanto oli The Heart Vol. 2 teoksella mukana Läntinen tanssin aluekeskuksen 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi järjestetyssä Seuraa Liikettä! – Kolme päivää tanssin juhlaa -tapahtumassa.
Kevätrullailua sydän- ja hiekkateoksen, runokeskustelujen ja minimalistisen musiikin parissa
Nykytaidetila Kutomolla vietettiin Ehkä-tuotannon Spring Roll -festivaalia toukokuun kahtena viikonloppuna. Festivaalin avasi Nelia Naumasen ja Nellie Björklundin The Heart Vol. 2 -teos, josta kirjoitin oman tekstinsä. Pääsin myös jututtamaan kaksikkoa yleisökeskustelun merkeissä sunnuntain esityksen jälkeen.
Seuraavana perjantaina vuorossa oli Soko Hwangin ja työryhmän teos Earth. Korealainen visuaalisen taiteen puolelta ammentava ja esitysten tekijä toi työryhmineen Kutomolle 150 kiloa hiekkaa, kalteriseinämät ja reviiritaistoja ja kolonisaation kysymyksiä kuvaavan teoksen.
Ykkösstudiossa roikkuu sakeana kerroksena näyttämösavua. Lattialla on levitettynä hiekkaa ympyrän muotoon, enkä voi olla varma, tunkeutuuko hengitykseen myös ilmassa leijuvaa hiekkapölyä. Esiintyjät Soko Hwang ja Tuure Kaukua ilmentävät kahta hahmoa, joista toisella tuntuu olevan valtaa, toinen on alistuvassa asemassa. Kasvot on peitetty pitsiliinamaisilla, koristeellisilla kankailla. Aala Nymanin puvustuksessa on dystopiahenkistä kerroksellisuutta, voimakkaat käsivarret ovat paljaat.
Altavastaajan vyöltä roikkuu raskaasti kaliseva lusikkarypäs. Se toimii kuin puolustautumisvälineenä ja liikkeen mukana soivana romuluisena instrumenttinakin. Aseena ja identiteetin jatkeena. Pedro MacLoughlinin äänisuunnittelussa on teollista ja teollisen jälkeistä karkeaa ja rakeista hälyä ja kohinaa.
Kaksikko liikkuu hiekkalieriön vastakkaisilla reunamilla ottaen mittaa toisistaan. Liike on hidasta, odottavaa, ja näen hahmojen välillä vastakkaisasettelun lisäksi hetkittäin myös häivähdyksen yhteyttä, jotain toveruuden kaltaista. Liu’utaan vähän kuin rituaalinomaisesti jännitteestä toiseen, pyristelyn ja veljeyden ristivedossa. Hiekasta kootaan dyynejä, sitä haravoidaan, sitä jaetaan osiin ja sillä merkitään rajoja. Harava on vallan väline, se voi pyyhkäistä kokonaisen historian pois niin halutessaan. Teos etenee kohtausmaisesti, elokuvallisesta estetiikasta ja autioon maahan viittaavasta skenografiasta tulevat mieleeni Mad Max – ja Dyyni -saagat. Mikko Kaukosen strobovaloissa hahmot ottavat rajusti yhteen.
Lauantaina ohjelmassa oli Osuuskunta Poesian Lähteitä, lähtöjä -ilta, jossa Poesian kirjailijat Pauliina Haasjoki, Antti Salminen, Virpi Vairinen ja Taneli Viljanen kertoivat tulevista teoksistaan ja niiden kirjoitusprosesseista. He myös lukivat otteita teoksistaan. Tilaisuuden juonsivat niin ikään poesialaiset Reetta Pekkinen ja Jouni Teittinen. Paikalle oli kerääntynyt hyvä joukko kuuntelemaan neljää hyvin erityyppistä kirjoittajaa.
Taneli Viljanen, joka työskentelee myös äänitaiteilijana, kertoi työstävänsä ei-binäärisen kirjoituksen trilogiansa kolmososaa, Glitternestettä. Aiemmat osat ovat Pimeä kuu (2023) ja Varjoja, usvaa (2020). Kysymykseen siitä, vaikuttaako Viljasen työskentely äänen kanssa hänen kirjoittamisensa prosesseihin, totesi hän (vapaasti muisteltuna), että asiat ovat yhteydessä, ja että tietyt musiikin sävyt ja rytmit artikuloivat herkkätuntoisuutta, joka saattaa vuotaa myös kirjoittamiseen. Tulevan teoksensa Glittermanifestissa hän sanoo: ”Kuuntelu, tunteminen ja ajattelu ovat välttämätöntä. Tiedämmekö, mitä se tarkoittaa?”
Kaksitoista kirjallista teosta julkaissut esseisti ja runoilija Pauliina Haasjoki puolestaan kertoi olevansa esseen kirjoittamisen keskellä päiväkirjakirjoittamisen paikassa. Hän puhui tekstistä, joka on liikkeen informoimaa, liikkeen, jota on muutakin kuin kädenliikkeitä, sekä katkosten ja jatkuvuuden teemoista. Miten jatkaa katkoksen jälkeen kirjoittamista.
Filigraania-runovihkosta (2023) lukemistaan otteista jäivät mieleeni Haasjoen sanat ”Tunsin valoa itseni poikki”.
Runoilija, tietokirjailija ja filosofi Antti Salminen puhui tällä hetkellä työn alla olevasta avoimesta teoksestaan. Salminen pyrkii sanojensa mukaan karttelemaan tyypillisiä proosan piirteitä, kuten juonikeskeisyyttä tai uskottavien hahmojen kirjoittamista. Hänen työskentelyynsä kytkeytyvät vahvasti intuitio ja alitajunta. Salminen myös kertoi pitäytyvänsä samankaltaisessa estetiikassa vuodesta toiseen, tai ainakin pyrkivänsä siihen. Tällä hän viittasi oletukseen siitä, että taiteilijan pitäisi aina ikään kuin keksiä jotain uutta tai luoda itsensä uudelleen. Itsehän olen muuttunut, mutta estetiikkani ei, Salminen huvitutti yleisöä.
Turkulaisen runoilijan Virpi Vairisen teemat pulppuilevat moneen suuntaan. Hän yhdistelee kirjoittamisessaan muun muassa tositarinoita, tilastoja ja lyriikkaa, ja kertoi kirjoittavansa tällä hetkellä muodin, rahan, kauneuden ja naiseuden kysymyksistä. Vairinen sanaili myös työskentelyn ohjautumisesta apurahasysteemin keskellä. Vaikka työskentelyään ei haluaisi etukäteen määritellä, on apurahahakemuksiin kirjattava työsuunnitelmat, mitä aikoo apurahalla tehdä. Kun apurahan saa, on sitten tehtävä sitä. Keskustelussa tuli pariinkin otteeseen esille, että taiteellinen prosessi on aina tietynlaista epäonnistumista.
Tässä ajatuksessa on jotain lohdullista. Miksi taiteen tekemistä ylipäätään pyrittäisiin jatkamaan, jos se tuottaisi (vain) jatkuvia onnistumisen tunteita? Luovan prosessin alkuasetelma on ongelma, virhe, häiriö. Niitä jahdataan. Onko ongelman ratkaiseminen lopultakaan onnistumista, tai onko se edes mahdollista. Ehkä hetkellisesti voi tuntua siltä, kunnes uteliaisuus seuraavasta epäonnistumisen mahdollisuudesta voittaa.
Poesian keskustelun jälkeen ykkösstudiossa kuultiin ranskalaisen elektronimuusikko- kontrabasisti Félicie Bazelairen ja kitaristi Lauri Hyvärisen Luurankouni-duoa. Minimalistiseen ja improvisoituun musiikkiin keskittyvä kaksikko on poiminut nimensä japanilaisen runoilija Ikkyūn runokokoelman suomennoksen mukaan. Aivojani kutittavassa sanaparissa yhdistyy samalla paljaus ja kaikesta turhasta riisuttu, mutta myös unimaailman pehmeyden ja toisaalta minkä vain mahdollistuminen.
Minulle kiinnostavinta kokeellisessa, tai kokeilevassa, musiikissa on instrumenttien ja äänien sekoittuminen niin, ettei lopulta tiedä, tai ole välttämättä tarvetta tietää, mistä mikäkin ääni syntyy. Luurankounen elektronisen ohjain-samplaussysteemin ja sähkökitaran yhteissointi alkoi verkkaisena, viipyvänä ja vähitellen intensiteettiään kasvattavana äänimöyrynä. Sointi osui sellaisille taajuuksille, joissa säröinen sähkökitara alkoi kuulostaa riipiviltä jousisoittimilta, tai päinvastoin. Erilaisia ääniä jyrsittiin syvältä, ja ne osuivat vielä syvemmälle. En osaa päättää, oliko soundi intensiivisimmillään hermostoani hierovaa vai epämiellyttävän tunkeutuvaa ja raastavaa. Pauliina Haasjoen sanat ”Tunsin valoa itseni poikki” luuppasi mielessäni.
Toukokuun heleän vihreyden ja auringonlaskun vaaleanpunaiseksi värjäämän taivaan ja Luurankounen kohtaaminen tuntui vastakkaisuuksissaan juuri oikealta, juuri nyt. Häikäisevä ja heräävä, syklisen luonnon kirjailema lupaus valosta ja tulevasta sulautui kaksikon vääjäämättömästi etenevään sointiin. Kaiken ohikulkevuus oli läsnä. En tiedä, olinko välillä Annie Ernaux’n Vuosien hengästyttävässä kyydissä vai formularadan laidalla. Kuulinko aasialaisen puhaltimen vai faksikoneen ääntä. Luurankouni kuljetti minut myös hylätylle maatilalle, jossa vain tuulessa narisevan aidan sarana muistutti siellä joskus jonkun olleen.
HEIDI HORILA
21.5.2025
Kuva: Aala Nyman (Soko Hwang: Earth, 2025)