Even Minn on esittävän taiteen ja kirjallisuuden kentillä toimiva dramaturgi ja kirjoittaja. Lisäksi Minn toimii Ehkä-tuotannon kotidramaturgina. Kotidramaturgin työnsä kautta hän on mukana Ehkän osatuotantojen taiteellisissa prosesseissa toimien koeyleisönä, antaen palautetta tekijöille ja auttaen kirkastamaan teoksen ydintä ja yleisösuhdetta.
Alla oleva teksti on Minnin festivaalireportaasi Ehkän viidenneltä Spring Roll -nykytaidefestivaalilta, jota vietettiin toukokuun puolivälissä 7.–16.5.2026 Nykytaidetila Kutomolla, Turun Kaupunginteatterissa sekä Titanik-galleriassa.
Muuta luettavaa Spring Roll 2026 -festivaaliin liittyen:
Ehkän yleisötyöntekijä-kirjoittajana toimiva kriitikko ja toimittaja Heidi Horila seurasi loppuvuoden 2025 aikana Kiasma-teatterissa kantaesitetyn, Ehkä-tuotannon osatuottaman Anna Torkkelin ja työryhmän Bliss -teoksen valmistumista, josta hän kirjoitti ennakkojutun ja näkökulmatekstin. Bliss vieraili Turun Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä osana Spring Roll 2026 -festivaalin ohjelmaa kahden esityksen verran.
Heidi Horilan kirjoittamat Bliss teostekstit:
Elämän ihmeitä jäljittämässä
Elämän kirjon kirkkautta ja hämäryyttä
Lisäksi Blissistä on kirjoittanut toimittaja ja kriitikko Maria Säkö sekä Läntinen tanssin aluekeskus:
Esitykset ja kuvataide kohtaavat (Maria Säkö, Rondo-lehden artikkeli)
Aluekeskuspalkalla: Tanssin lumoa ja musiikkiin antautumista (Läntinen tanssin aluekeskus)
Musiikki ankkurina, antautuminen metodina – Anna Torkkelin Bliss on ylistys olemassaololle (Läntinen tanssin aluekeskus)
Hämmästyttäviä taskuja ajassa – Raportti Ehkä-tuotannon Spring Roll-festivaalilta 2026
Tanssija aloittaa selkä yleisöön päin, hänen alaselässään kimmeltää hopeinen rintarossi. Tanssija ottaa askelia kohti Nykyataidetila Kutomon takaseinää, säksättävä droneääni maalaa tilasta suurempaa. Kokemus ajasta alkaa tiivistyä. Tanssia katsoessa tilaan aukeaa portti: olemme useiden eri aikojen kynnyksellä samanaikaisesti. Tanssija jatkaa hidasta matkaansa kohti takaseinää. Mietin Virginia Woolfin Orlandoa, joka liitelee eri aikojen läpi muotoaan muuttaen.
Viidennen Spring Roll -festivaalin on juuri polkaissut käyntiin Maya Olivan soolo In perpetual blooming, despite the gods. Esitys sai ensi-iltansa viime vuonna Cango Cantieri Goldonettassa, Firenzessä, ja tänään se nähdään ensimmäistä kertaa Suomessa. Olivan sormissa kimmeltävät kilpimäiset sormukset. Kun tanssija nostaa ranteitaan, valo kimpoaa hänen rystysiltään. Meri Craigin pukusuunnittelu lainaa historiasta, mutta on vahvasti tätä päivää. Mintunvihreän puseron puhvimaiset hihat muistuttavat romantiikan ajasta, mutta puseron helma on lyhyt ja moderni. Sormuksista tulee mieleen keskiaikaisen ritarin haarniska, mutta ne voisivat olla yhtä hyvin skifielokuvasta. On kuin katsoisi vanhaa maalausta.
Kun tanssija tulee lähemmäs, tunnen kehossani, miten käsien liike piirtää välillemme reittejä ilmaan. Näkymätön jousi on pingotettu aikojen väliin. Tanssija aukoo suutaan, kuin olisi juuri aikeissa sanoa jotain. Kasvoilla vuorottelee häivähdyksiä hämmästyksestä ja haltioitumisesta. Eleet jäävät kesken, ne eivät koskaan lunastu kokonaan, vaan niitä pidätetään ja lykätään myöhemmäksi. Valosuunnittelija Saana Volanen maalaa tilan puuteriseen persikkaan vivahtavalla valolla, joka vaihtuu sinisestä vihreään. Atte Kantosen vaikuttava äänisuunnittelu kannattelee jännitettä, joka purkautuu lopuksi urkumusiikkina, se muistuttaa Kali Malonen sävellysten minimalismista. Viimeinen sointu jää tilaan väreilemään, kunnes sammuu.
Käsiohjelmassa Maya Oliva kirjoittaa esityksen kanavoivan oopperan alkusoiton olemuksellista luonnetta:
”–hetkeä ennen sanaa, sen idullisessa puhkeamassa olevassa muodossa.”
Aikojen välissä liikkuminen ja äänestä syntyvä voimakas jännite ovat olennaisia tälle tanssille. Ollaan kynnyksellä, juuri sanomaisillaan jotain. Seuraamme jonkin kehkeytymistä, kukkimista. Tanssi on suhteessa johonkin itseään suurempaan:
”Henkiolento, mukanaan äänettömyys, joka on yhtä aikaa ikiaikainen ja tässä hetkessä läsnä. Elinvoima virtaa läpi, muuttaa muotoaan taukoamatta ja elpyy kerta toisensa jälkeen, hellittämättä.”
Tanssi tapahtuu hienovaraisen vastustuksen ja tiivistymisien kautta, kaikkia odotuksia vastaan, niistä huolimatta, tanssi jatkuu.
Seuraavalla viikolla on vuorossa Anna Torkkelin Bliss, joka saa Turun ensi-iltansa Turun kaupunginteatterissa. Bliss nojaa Torkkelin pitkään kehittelemään tanssi musiikkiin -praktiikkaan, jossa harjoitetaan musiikin kuuntelemista ja sille antautumista. Tanssijat kertovat Torkkelin ohjanneen heitä nojaamaan musiikkiin. Praktiikka vaatii läsnäoloa alati uusiutuvalle nykyhetkelle ja omien arvotusten ja sisäisen kriitikon hiljentämistä. Johanna Porolan musiikki luo esitykselle vuodenaikojen kiertoa mukailevan dramaturgian. Musiikissa vuorottelevat korkeat äänet ja matalat bassolinjat, jotka sirittävät ja buustaavat tilassa tapahtuvaa tanssia. Ensimmäisen osan työryhmä on nimennyt kevääksi ja se on Marika Peuran soolo. Kun katson Peuran tanssia, kehoni menee kokonaan kananlihalle. Pystyn tuntemaan musiikin omassa kehossani hänen kauttaan, niin kokonaisvaltaisesti tanssija ilmentää musiikkia kehollaan.
Esityksen jälkeen vedämme yleisökeskustelun Ehkä-tuotannon yleisötyöntekijän Heidi Horilan kanssa. Kysymme tanssijoilta, millaisia strategioita he ovat luoneet tanssiessaan musiikkiin. Peura kertoo, että hänen taustansa on katutanssissa, ja vaikka Blissin konteksti on eri, tanssi musiikkiin -praktiikka on lähellä sitä, miten katutanssissa tanssija pyrkii ilmentämään eri soittimia, rytmilinjoja ja ruumiillistamaan musiikin iskuja kehollaan. Praktiikat tukevat toisiaan.
Kevään jälkeen tulee tietenkin kesä, eli Mira Kauton ja Tuija Lappalaisen duetto. Kauton ranteissa helisevät kellot, jotka kilkatellen osallistuvat Johanna Porolan luomaan äänimaisemaan. Se, miten Kautto ja Lappalainen ovat yhteydessä toisiinsa, miten he koikkelehtivat ja hypähtelevät toinen toistaan seuraten, tuo mieleen lasten huolettoman kirmaamisen. Piia Rinteen puvustus on innoittunut muodonmuutoksesta, ja siitä miten tanssissa on kysymys jatkuvasta olomuotojen virtauksesta, ja miten puvut ja tarpeisto voivat ilmentää tätä. Kristian Palmu kertoo nauttineensa siitä, miten on valosuunnittelussaan saanut vapaasti höpsötellä, ja luoda tilaan pilviä ja kukkasia, ilman pakotettua minimalismin vaatimusta.
Miksiköhän minimalismi yhdistetään vakavastiotettavuuteen? Jotenkin se liittyy modernistisen – ja varsin valkoisen ja miehisen – taiteen perintöön, jossa pelkistyneisyys ja abstraktio edustivat kaikkien korkeinta taiteen muotoa. Sen kaiut pystyy edelleen jäljittämään länsimaisessa nykytaiteessa, mutta se ei ole koko totuus. Nykytaiteessa on myös jälkiä ekspressiivisyydestä, fantasiasta ja surrealismista. Näin järjetön aika vaatii taidetta, joka on vielä käsittämättömämpää. On tärkeää, että taiteeseen mahtuu koko tunteva, ajatteleva, kokeva keho kaikkine kiemuroineen. Erityisesti kirjallisuuden piirissä on puhuttu myös uusvilpittömyyden noususta: tunteiden herättäminen ei olekaan enää kirosana, vaan sitä tavoitellaan. Bliss kietoutuu omalla tavallaan tähän jatkumoon.
Vaikka Bliss ei pyri tunteiden manipuloimiseen, se ei karsastakaan niitä. Blississä on uskallettu luottaa tanssin yksinkertaiseen nautintoon. Miten suuri lahja on katsojana todistaa sitä. Esityksen jälkeen moni katsoja kommentoikin, että esitys herättää halun tanssia itse. Bliss ei väitä mitään eikä yritä olla oikeassa. Se on kiinnostuneempi ilosta ja ihmettelystä, se viis veisaa vakavuuden vaatimuksista. Esitys muistuttaa, että jokainen hetki pitää sisällään pienen ihmeen ja ihmisruumiilla on mahdollisuus kytkeytyä siihen tanssin ja musiikin kautta.
Seuraavaksi Spring Roll -viikonloppu vie minut joen varteen Titanik-gallerialle, jossa on esillä Patricia Carolinan näyttely Púa. Näyttely käsittelee Meksikon teollista historiaa ja siirtolaisuutta perhesiteiden ja veden välityksellä. Púa on sidoksissa paikkaan ja maahan. Se tuo esille kolonialistisen väkivallan historian, kaiken sen, mikä yhä runtelee seudun ihmisiä ja muita eläväisiä, ja kaventaa näiden elämänehtoja.
Tapahtuma alkaa Titanik-gallerian toiminnanjohtajan Farbod Fakharzadehin luotsaamalla keskustelulla näyttelyn teemoista. Nykyään Norjassa asuva meksikolainen taiteilija Patricia Carolina yhdistää työssään henkilökohtaista ja poliittista: näyttelyn keskiössä on pohjois-meksikolaisen joki, jonka varrella olevassa El Duraznio-kylässä hänen isoäitinsä on syntynyt. Joki padottiin ensimmäisen kerran 1960-luvulla ja se on vaikuttanut paikallisen väestön elämään valtavasti. Heille on luvattu parempaa elämää, mutta lupaukset ovat jääneet lunastumatta.
Carolina tuo keskustelussa esiin, miten tulevaisuus ja kehitys merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Hänen veljensä on nyt rakentamassa uutta patoa ja tuntee ylpeyttä voidessaan asettua työllään osaksi edistyksellisenä pitämäänsä kehityskulkua. Taiteilijan setä sen sijaan vastustaa padon rakentamista, koska on nähnyt, mitä edellinen rakennusprojekti sai aikaan. Carolina on keskustellut veljensä ja setänsä kanssa padosta ja kuljettaa molempien puheenvuoroja omiensa rinnalla näyttelyyn kuuluvassa videoteoksessa. Hän kertoo valinneensa muodoksi kolmikanavaisen videoteoksen, koska häntä kiinnostaa ajan epälineaarisuus, ja eri aikojen ja risteävien näkökulmien samanaikaisuus, jotka kietoutuvat joen historiaan. Taiteilija reflektoi lähisuhteisiinsa limittyvän praktiikkansa etiikkaa, omaa asemaansa suhteessa sukulaisiinsa ja tapaan, jolla taide tuottaa tietoa ja käsityksiä totuudesta. Ajattelen Donna Harawayn käsitettä paikallistunut tieto, joka purkaa odotuksia tiedon objektiivisuudesta ja kiinnittää huomiota siihen, että kaikki tieto on aina kytköksissä siihen missä olosuhteissa se syntyy, ja kuka sitä tuottaa.
Näyttelyn nimi Púa viittaa piikkiin, hauraaseen ja pistävään esineeseen. Seinillä on piikikkäitä esineitä, joiden tehtävä on puolustaa taloa tunkeutujilta. Veistokset muistuttavat vihamielisestä arkkitehtuurista. Se on uusliberaalia kaupunkisuunnittelua, jossa käytännön ratkaisuilla pyritään ohjaamaan ihmisten ei-toivottua käyttäytymistä julkisissa tiloissa. Käytännössä nämä ratkaisut hankaloittavat asunnottomien ja päihderiippuvaisten elämää, eli niiden kaupunkilaisten, jotka ovat jo muutenkin hauraassa asemassa. Näyttelyssä vihamielinen arkkitehtuuri saa rinnalleen arkisista tekstiileistä tehdyn eleen. Seinällä oleviin veistoksiin on ripustettu keittiöpyyhkeitä, joiden pehmeys peittää piikkien kärjet.
Keskustelun jälkeen kuulemme äänitaiteilija Luis Fernando Amayan konsertin: corre el agua y no se ve (vesi virtaa eikä sitä näy). Näyttelyn äänisuunnittelu ja konsertti perustuvat Canto Cardenche -lauluun, joka kuuluu Durangon La Laguna -alueen musiikkiperinteeseen. Lauluperinne haastaa totuttuja käsityksiä musiikin harmoniasta ja syleilee kitkaa ja epävakautta. Sitä lauletaan moniäänisesti a cappella, ja äänet muodostavat monimutkaisen mikrotonaalisen kokonaisuuden. Canto Cardenche on kaivos- ja maatyöläisten lauluperinne, jonka kautta on ilmaistu tuskaa, sydänsärkyä ja surua. Sana cardenche viittaa kaktuksen piikkiin, jonka vetäminen lihasta sattuu vielä enemmän kuin sen pisto.
Canto Cardenche on tapa karkoittaa kipua laulun avulla. Se kumpuaa Meksikon kolonisaation historiasta. Amaya kertoo, miten 1500-luvun espanjalaiset kolonialistit halusivat määritellä, oliko alkuperäiskansoihin kuuluvilla ihmisillä sielua vai ei. Katolilaiseen kirkkoon kuuluvat conquistadorit päätyivät lopulta siihen, että kyllä heillä täytyy olla sielu, mutta siirtomaavalloittajat käyttivät tätä tekosyynä oikeuttamaan käännytystä ja pakkotyötä. Asuttajat pyrkivät saamaan alkuperäisväestön omaksumaan hallitsevan kulttuurin tavat, kielet ja arvot ja tuhosivat samalla heidän omaa kulttuuriperintöään.
Konserttia varten Amaya pukeutuu rottingista valmistettuun Chicahual-naamioon. Se on peräisin Aguascalientesin alueelta, josta Amaya on kotoisin. Hän kertoo kutsuvansa naamion avulla isoisoisänsä Marciano Muñoz de la Barreran läsnä olevaksi konserttiin. Amaya soveltaa Canto Cardenchen moniäänistä perinnettä kaiuttamalla omaa ääntään ja yhdistämällä siihen elektronista musiikkia. Haikeat ja rauhalliset laulut kutsuvat pysähtymään. Niiden soljuva rakenne tuo mieleen veden liikkeen, kun se ottaa erilaisia muotoja. Konsertin jälkeen tuntuu, kuin olisi ollut hetken kellumassa.
Illan viimeinen herkkupala on Niko Hallikaisen sooloesitys Prima Materia. Esitys kantaa samaa nimeä kuin Hallikaisen omakustanteena julkaistu kokeellinen romaani¹, joka on vapaasti ladattavissa kirjailijan nettisivuilta. Esityksen logiikka on samankaltainen, assosioiva, runollinen ja erilaisia aineksia alkemistisesti yhdistelevä.
Keikkamainen muoto on tuttu Hallikaisen aiemmista esityksistä. Hän lukee intensiivistä tekstimassaa puhelimelta mikrofoniin ja tekee käsillään puhetta rytmittäviä eleitä, taustalla soi unenomaisesti humiseva äänimaisema. Välillä Hallikainen soittaa merkillisen näköistä puhallettavaa soitinta, jonka avulla hän muokkaa esityksen äänimaisemaa reaaliajassa. Esityksen jälkeen saan tietää, että se on SOMA the Pipe: hengityksellä ja ihmisäänellä ohjattava syntetisaattori, jolla voi tehdä rytmejä, äänimaisemia ja efektejä.
Hallikaiselle ominainen esoteria on esityksessä läsnä suitsukkeen tuoksuna. Esityksen keskivaiheilla esiintyjä antaa eräälle yleisön jäsenelle pidettäväksi purppuraisen akaattikiven. Hän kertoo, että se meinasi jäädä lentokentällä kiinni turvatarkastukseen.
Lentokenttä tuntuu kuvaavalta paikalta suhteessa Hallikaisen esiinpiirtämään maailmaan. Lentokentät ovat välitiloja, portteja, joissa väreilee nimeämätöntä potentiaalia. Ne ovat tiloja, joiden välityksellä voi singahtaa toisiin tiloihin. Samalla niihin liittyy voimakas ruumiiden kontrolli: kenellä on oikeus mennä portista läpi, kuka pääsee liikkumaan, ja kuka ei. Mitä päästetään porteista läpi, ja kuka sen päättää. Lentokentillä risteävät ruumiillis-poliittiset jännitteet tekevät niistä intensiivisiä kaipuun, halun ja väkivallan näyttämöitä, ja Hallikainen on aiemmissaankin töissä ammentanut niistä.
Esityksen kieli käyskentelee eri rekistereissä, kieli piirittää tila-aikaan avautuvaa portaalia ja istuttaa mieliimme yhä villimpiä ovia ja ikkunoita, joista voimme lennähtää sisään ja ulos. Prima Materia haluaa myllertää ehdollistetut mielemme ja tapamme käsittää aikaa. Se muistuttaa meitä siitä, miten pohjatonta ja venyvää aika voi olla, miten hämmästyttäviä taskuja se voi sisältää! Hallikainen ehdottaa yleisölle ajatusleikkiä: mitä jos luopuisi edes yhdeksi viikoksi kalenterista, eikä päättäisi etukäteen mitä aikoo tehdä? Mitä jos antaisi joka päivä itselleen luvan katsoa, mihin se vie? Itse hän kertoo kokeilleensa metodia vuoden verran. Teos ja sen kieli ovat todiste siitä, mitä kokeilu voi tuottaa.
Olen kasvanut maailmassa, jossa horoskoopit, energiakivet ja kaikki esoteerinen on tavattu laittaa hörhöilyn kategoriaan. Olen oppinut, ettei sitä sovi yhdistää järkevään tieteelliseen maailmankuvaan. Mutta mitä tapahtuu taiteelle, jos heitämme pois kaiken sen, mikä ei mahdu helposti ennalta tuntemiimme malleihin? Jos hävitämme niin kutsutun hörhöilyn kiellettyjen asioiden roviolla, tulemme helposti sulkeneeksi pois mielikuvituksen, joka on kaiken taiteen ytimessä. Fasisteillehan tämä sopisi vallan mainiosti, olisi kai parempi kun ihmiset eivät tajua omaa voimaansa, potentiaaliaan ja toimijuuttaan, joiden yhteyteen tajuntaalaajentavat aineet, tarotkortit, kivet ja muut taikakalut voivat meitä avittaa. Luoja paratkoon, jos keksisimme, että maailman ei tarvitse olla näin hirveä, kapea ja kolkko, mitä sitten tapahtuisikaan? Tanssi ja esittävä taide sisältävät niin paljon taikavoimaa, jolla voimme kestää läpi tämän kammottavan ajan. Voimme löytää tien toistemme luo, kuvitella toisin, leikkiä ja tukeutua toisiimme. Miksi nojaisimme vain tieteeseen, kun on ilmiselvää, että kokonaiseen, mielekkääseen ja merkitykselliseen elämään tarvitsemme myös taidetta? Nämä asiat eivät millään lailla sulje toisiaan pois, on kysymys annostelusta ja kontekstista. Tässä ajassa tarvitsemme taidetta kipeämmin kuin ikinä.
E-fluxissa ilmestyi juuri ajattelija Luce deLiren teksti Critique Is Over, Morality Is Dead, and Surreal Utopias Are Where It’s At², siitä, miten kykymme kriittisyyteen on tuhoutunut ja ajattelumme on läpikotaisin tuotteistettu ja miten me voisimme kääntyä surrealististen utopioiden puoleen. Katastrofaalisten uutisten lakkaamaton tulva on jatkuva hyökkäys psyykeämme vastaan, se rapistaa aivojamme ja lamauttaa meidät. Kirjoittajan mukaan kriittisten ja moraalisten voimavarojen rapautuminen on episteemistä väkivaltaa, jonka kapitalismi aiheuttaa. Se on kytköksissä tiedon, kokemusten ja näkökulmien sivuuttamiseen, vähättelyyn ja mitätöimiseen, ja siihen, kun tietyn ihmisryhmän omaa ääntä ja todellisuutta ei pidetä yhtä uskottavana tai arvokkaana kuin valtavirran näkemystä.
DeLire kehottaa, että etsisimme vastauksia kaiken epäsovinnaisen ja hyljeksityn ääreltä ja harjoittaisimme vieraanvaraisuutta toisiamme kohtaan. Vieraanvaraisuus voi korjata yksityisomistuksen ja tuotteistamisen rakenteellisia ongelmia, joita kapitalismi aiheuttaa. Hän viittaa tutkija-kirjoittaja MacKenzie Warkin ajatukseen siitä, miten reivit muodostavat taskun ajassa³. Reivit siivittävät tanssijansa rajattomuuden tuntuun, jossa kunkin osapuolen heittäytyminen yhteiseen iloon synnyttää lisää sitä itseään. Tanssin kautta voimme päästä käsiksi omaan voimaamme, ja ymmärtää miten paljon meillä on jaettavaa:
”Kun minulla on ystäviä kylässä, en laske minuutteja tai juomia — jos lasken, kyse on työtapaamisesta. Reiveissä en laske tunteja, muuveja tai huumeita. Seksi on lempimuotoni vieraanvaraisuudesta: olemme samanaikaisesti vieraita ja isäntiä toistemme kehoissa ja toisillemme, luopumatta kuitenkaan itsemääräämisoikeudestamme. Siinä missä yksityisomistus perustuu poissulkemiseen, vieraanvarainen autonomia merkitsee iloista kohtaamista toisten kanssa, toisissa ja toisten kautta. Parhaimmillaan vieraanvaraisuus on euforista: uppoutunutta, kokonaisvaltaista iloa, joka antaa äärettömyyden tunteen — sille, mitä voi tapahtua, ei ole päätepistettä.”
Esiintyvä taiteilija kutsuu meidät mukaansa asuttamaan hetkeksi tällaista tilaa. Yhteistyössä yleisön kanssa esityksen taika tapahtuu ja ajan vajottava ja monia todellisuuksia samanaikaisesti läpäisevä luonne näyttäytyy. Seksuaalisuus on Prima Materiassa läsnä, mutta se ei ole yhtä julkilausuttua kuin Hallikaisen aiemmissa taiteellisissa töissä, joissa on kuvattu himoa toiseen ihmiseen ja kuvailtu seksiakteja. Halun ja kiihkon tasot ja tunnut ovat yhä läsnä, mutta kosmisemmalla, kokonaisvaltaisemmalla tavalla. Nyt himoitaan lihallisen ilon ja täyttymyksen rinnalla henkistä ekstaasia– niiden energia on yhdestä ja samasta lähteestä, josta runous vyöryy.
Teksti on vimmatusti kiinni tässä hetkessä. Se pyrkii avaamaan sen sisältämiä kartoittamattomia mahdollisuuksia hetkessä, jossa ”vanhoja maailmanrakenteita lakaistaan pois”. Se pyrkii jättämään kaiken ratkaisemattomuuden ja luovan epävakauden tilaan. Kutomo lautalattioineen tuntuu sille tavallaan liian kodikkaalta paikalta, mutta teksti heittää meidät toisenlaisiin tiloihin. Sen maailma on alitajuinen ja öinen. Prima Materia on ajelehtimista amerikkalaisista elokuvista tutulle kulmakioskille hakemaan tupakkaa keskellä yötä, se on pimeässä sykkivän tulen ääreen hakeutumista ja mahdottoman rajojen kysymistä. Prima Materia ehdottaa, että mielikuvitus on paikka, jonka avulla voimme kumota ja luoda uudelleen sen, minkä kuvittelemme olevan vääjäämätöntä. Maailma on violetilla ja sinisellä pohjustettu.
EVEN MINN
28.5.2026
Lähteet
1. Hallikainen, Niko. Prima Materia. 2025. PDF-romaani. Saatavilla: nikohallikainen.com
2. deLire, Luce. “Critique Is Over, Morality Is Dead, and Surreal Utopias Are Where It’s At.” E-flux Journal, nro 163, toukokuu 2026. Saatavilla: E-flux Journal
3. Wark, McKenzie. Raving. Durham: Duke University Press, 2023, s. 47.
Kuvat: 1. Elli Syrjänen: Spring Roll 2026, Nykytaidetila Kutomon Studio 2, 2. Giulia Lenzi: Maya Oliva: In perpetual blooming, despite the gods, 3. Eva-Liisa Orupõld: Anna Torkkel ja työryhmä: Bliss, 4. Fatima Amokrane: Luis Fernando Amaya: corre el agua y no se ve (vesi virtaa eikä sitä näy), 5. Maarten Nauw: Niko Hallikainen: Prima Materia